Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tämä juttu julkaistiin Uusi Lahti lehdessä 16.12.2007.
Ympäristökatastrofien filosofiaa                 
 
Nokian vesivahinko on erikoinen ja säälittävä tapaus, mutta onko se edes katastrofi jos sitä vertaa vaikkapa seuraavaan tapaukseen.
 
Marraskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1755, pyhäinpäivän aamuna, Lissabon, ”kaikkien vesien kuningatar” , ”maailman kaupunkien ruhtinatar”, koki kovia. Tapahtui lähihistorian voimakkain maanjäristys. Ensimmäisen iskun on arvioitu olleen voimakkuudeltaan yhdeksän Richteriä ja sitä seurasi kaksi muuta suurempaa järistystä kahden tunnin sisällä ja noin viisisataa jälkijäristystä. Järistyksiä seurasivat tsunami ja koko kaupunkiin ulottuvat tulipalot. Ihmistä vastaan liittoutuivat maanjäristyksen lisäksi tuli ja vesi, ja kun kyseessä oli tuolloin Euroopan neljänneksi suurin kaupunki, oli tapauksen ymmärtäminen taatusti vaikeaa.
 
Pyhäinpäivän aamuna sadat katedraalit olivat tupaten täynnä kansaa ja nämä rakennukset romahtivat ensimmäisten joukossa, kun taas kauempana sijaitsevien bordellien lemmenöistä uupuneet asukkaat pelastuivat. Uskonnollisella kielellä sanottuna jumalallinen kaitselmus määräsi asioiden kulusta, ei sokea sattuma eikä mielivalta. Kaitselmusopeista ei kuitenkaan tainnut olla todellista lohtua todellisiin kärsimyksiin. Hyökyaalto huomattiin useimmilla Euroopan rannikoilla – Espanjassa, Englannissa ja Hollannissa. Aalto kiiti myös yli Atlantin ja kohosi seitsemän metriä korkeana vesiseinämänä Martiniqueen Länsi-Intiassa kymmenen tuntia Portugalin suuronnettomuuden jälkeen.
 
Veden kasvot ovat loputtomat. Vesi on uhka, harmonian alue, valloitettavien resurssien lähde, opettaja, perintö; jokaiselle tarpeensa mukaan. Vesi ja luonto yleensäkin ovat tasapuolisia niille kenet ne kohtaavat. Luonto ei lajittele köyhiä, ei rikkaita, ei sairaita, ei terveitä, loppujen lopuksi ei mitään elollista tai elotonta. Kenet luonto tai vesi kohtaa, pahoissa aikeissa, niin siihen varustautuminen on riippuvainen ihmisen kyvystä ja mahdollisuuksista varautua kaikkein pahimpaan.
 
Katastrofit tulevat aina yllätyksenä. Paraskaan valmistautuminen ei auta, koska seuraava katastrofi on aina erilainen kuin edellinen. Maanjäristys ja tsunami antavat moraalisen opetuksen ja vievät pohjan pois ihmisen itsekkäältä asenteelta luontoon. Kaikki ihmisten teot ovat kuitenkin yhteenlaskettuinakin niin merkityksettömiä, pientä nikkarointia, puunausta tai tuunausta, että ne näyttävät valjuilta sen vaikutelman rinnalla, minkä luonto tekee ihmismieleen. Tuulet ja aallot ovat aina kykenevimpien merenkulkijoiden puolella ja niin ovat myös tähdet ja kuu, metsät ja vaarat, revontulet ja tunturit. toimimalla jalosti luonnon luomalla näyttämöllä voimme onnistua. Luonto ei hyväksy oikkuja, sen myönnöissä tai kielloissa ei ole mitään tulkinnanvaraa. Meidän tulee olla intellektuaalisesti avoimempia ja vaatimattomampia; kiinnittää enemmän huomiota luonnon poikkeuksellisiin piirteisiin ja dynamiikkaan.
 
Valistuksen vuosisadalla, 1700- luvulla, sodat ja pienet kärhämät seurasivat toinen toisiaan ja ne kuuluivat ikään kuin asiaan. Isommat maailmantapahtumat, kuten Portugalin katastrofi, olivat sellaisia, ettei niitä järjellä voitu selittää. Rahvas ja oppineetkin hahmottivat maailmaa ja sen tapahtumia taikauskon ja uskonnon avulla. Jopa kirkon vastaiset filosofit käyttivät uskonnollisia sanoja ja hahmotustapoja. Päädyttiin kuitenkin siihen, että luonto ei ole paha, eivätkä luonnon tapahtumat ole rangaistua ihmisen syntisyydestä. Paha liittyy ihmisen omaan toimintaan. Esimerkiksi Tokio ja San Francisco on rakennettu jatkuvan maanjäristysuhan alaiselle alueelle. Lissabonissa oli kaupunkiarkkitehtuuri epäonnistunut.
 
Välittömästi järistyksen jälkeen Lissabon oli luonnollisesti paniikissa ja terrorin vallassa. Ruumiita oli joka puolella, palavia ja savuavia raunioita, huutoa ja valitusta. Jälkijäristykset pitivät hysteriaa yllä. Kun pääjäristystä seurasi viikon aikana noin viisisataa jälkijäristystä, niin ihmiset uskoivat, että Jumala ei luopuisi ennen kuin koko kaupunki on maan tasalla.
 
Tällaisia tyhjänpäiväisyyksiä ei kuitenkaan miettinyt pääministeri Jose de Carvalho e Mello, jota myöhemmin kutsuttiin Pombalin markiisiksi. Pombal oli hankala luonne, herkkänahkainen ja aggressiivinen, mutta erinomaisen toimelias. Kun muut vielä vääntelivät käsiään ja odottivat taivaallisia apujoukkoja, hän näki välittömän maallisen avun tarpeen. Kun onneton marionettikuningas, Joosef Emanuel I, kysyi epätoivoisena, mitä tulisi tehdä onnettomuuden uhreille, markiisin kerrotaan vastanneen lyhyesti; ” Haudatkaa kuolleet ja ruokkikaa elävät”.
 
Myöhemmin Lissabonin järistyksen aiheuttamia tuhoja on arvioitu kriittisesti ja päädytty ainakin ihmishenkien menetyksissä paljon aiemmin arvioituja lukuja pienempiin. Lissabonissa oli tuolloin 275 000 asukasta ja onnettomuudessa menetti henkensä 50 000- 60 000 ihmistä. Järistys teki pahaa jälkeä, mutta suurin vaikutus sillä oli kuitenkin filosofiseen ja uskonnolliseen ajatteluun. Järistystä pidettiin Jumalan rankaisuna. Erityisenä vihan osoituksena sitä pidettiin siksi, että se tapahtui suurena kirkollisena juhlapyhänä ja kesken messun.
 
Rousseau oli kai ensimmäinen vihreä filosofi ja ihaili neitseellistä luontoa. Mitä yksinkertaisemmin ja lähempänä luontoa ihminen eli, sitä hyveellisempi hänestä tuli ja ” tout est bien” ( kaikki hyvin) oli hänen lempilauseensa. Lissabonin tuhon jälkeen Voltairella oli ase suosittua ” tout est bien”- kliseetä ja filosofiaa vastaan. Järistystä seuraavana vuonna hän julkaisi runon Lissabonin tuhosta, jossa hän vaati ihmisiä hyväksymään käsityksen fyysisen pahan läsnäolosta maailmassa. Siksi olisi syytä miettiä raunioitunutta Lissabonia ja lakata pettämästä itseään sillä, että ihminen ja luonto ovat sovussa keskenään. Typerän ” tout est bien ” sanonnan sijasta totuus on toinen: ”Le mal est sur la terre” ( paha on maan päällä). Vuonna 1759 julkaisemallaan kuolemattomalla Candide- satiirillaan Voltaire löi ” tout est bien” – filosofian lopullisesti lyttyyn.
 
Lissabonin katastrofista kirjoitetun runon yksi säe kuuluu suomennettuna suurin piirtein näin:
 
Lissabon on kuollut, mutta Pariisissa tanssitaan;
urheutta teeskennellen kylminä katsotaan
ja seurataan ihmisveljien kurjaa kuolemaa,
rauhassa vain mietitään myrskyn aiheuttajaa;
vaan kun kovan onnen iskut osuvat myös teihin,
jo alkaa ihmisten parku ja tekin liitytte meihin.
 
Erkki Ollila
 
 

©2018 Erkki Ollila - suntuubi.com